Tunnustuksellisuus laulujen sanoituksissa

Tunnustuksellisuudella en nyt tarkoita gospell-hommia tai muutakaan uskontoon liittyvää. 

Tarkoitan totuudenmukaisuutta ja sitä kuinka paljon laulutekstit kumpuavat (tai ovat kumpuamatta) kirjoittajan omasta elämästä.

Jussi Ahokas kirjoitti viime lauantaina (10.1.2015) aihetta sivuten varsin hyvän blogipostauksen. Suosittelen lukemaan myös sen :)

Itse olen sitä mieltä, että uskottavasti on hyvin vaikea kirjoittaa mistään mitä ei ole elämässään kohdannut. Se sitten taas onkin ihan eri juttu, että tarvitseeko kaiken tapahtua juuri itselle.

Minulle on kerrottu että esim. Gösta Sunqwistin tekstit ovat syntyneet pääosin niin että hän on tarkkaillut muiden tekemisiä sivusta ja keksinyt sitten loput.

Itselle ehkä ominaisempaa on kuitenkin tunkeutua tapahtumien ja ilmiöiden keskiöön, elää asioita todeksi ja luoda sitten niiden pohjalta tarinoita ja tilannekuvia. Vain harvat lyriikat ovat silti sananmukaisesti tunnustuksellisia.

Teksteissä se sama elämä, joka valuu päivästä toiseen hieman verkkaisesti ja harmaana, näyttäytyy varsin värikkäänä ja kontrastisena. Se on ikäänkuin turboahdettua elämää, jota sitten kuvaillaan aika värikkäästi.

Ilmiötä demonstroidakseni voisin tässä paljastaa tarinat parin tekstin takaa:

  • Maahisia metrotunnelissa
    Biisi on esimerkki tuosta turboahdetusta ja väritetystä elämästä. Se on oikea matkakertomus, jonka kuvasto ja tilanteet kuitenkin näyttäytyvät tekstissä melko absurdeina ja maagisina. Vaikka kuvasto onkin melko vertauskuvallista, on kaikki biisissä esiintyvä myös tavalla tai toisella totta. Kyseisenä päivänä oli menossa Ropecon, minkä vuoksi kaupunki oli täynnä jos minkälaisia "mangapeikkoja" ja matkaseurana oli yhdenlainen elämäntapaintiaani täältä Turusta. Osittain kirjoitin tekstin itselleni matkamuistoksi ja se on tehty melkein heti reissun jälkeen.

  • Tutut huulet
    Tämä biisi edustaa sitten taas ihan suoraa tunnustuksellisuutta, vaikka on siinäkin värikynää käytetty (tai ainakin ex-puolisoa on hiukkasen demonisoitu!) ;-) Siinä kuvaan sitä tunnetta kun seitsemän vuoden liiton päätyttyä suutelin ensikertaa jotain toista ihmistä. Tämäkin teksti on kirjoitettu sillä ajatuksella, että se muistuttaa mua hamaan loppuun asti tuosta fiiliksestä, jossa tulessa makaaminen muuttuu eteenpäin menemiseksi.

  • Enkeli pendolinossa
    Inspiraatio tekstiin syntyi kun näin kerran junassa suruissaan olevan, nuorehkon tytön ja mietin, että mikähän tuonkin tarina on. Siinä siis on se sivustakatsojan näkökulma. Samoihin aikoihin Marko oli pyytänyt tekstiä yhteen sävellykseensä sanoen, että hänellä on visio siitä että tapahtumapaikkana olisi juna ja että biisi tulisi Henna Kurtin laulettavaksi. Kun kerta aiemmin oli tehty tuo Maahisia metrotunnelissa, niin (alkuun huumorilla) ajattelin, että olkoon tämä sitten vaikka Enkeli pendolinossa ja se se nyt sitten on edelleenkin! :D Tällä biisillä on enää aika vähän tekemistä todellisuuden tai tunnustuksellisuuden kanssa.

  • Esihistoriaa
    Tämä laulu on oikeastaan saanut inspiraationsa lähinnä mun oman pään sisältä. Sanoitus kuvastaa lähinnä sitä miten asioista ajattelen ja sitä kuinka mun mielestä ihmisten pitäisi suhtautua kumppaniensa menneisyyteen. Oikeaa elämänkokemusta siinäkin tietysti on sen verran, että tiedän miltä se tuntuu kun joutuu vatvomaan uuden kumppanin kanssa asioita jotka itse on jo käsitellyt ja jättänyt taakse (ja päinvastoin). 

Siinä missä siis tuo Tutut huulet on tilannekuvaus, jossa kuvaillaan yhtä häviävän pientä hetkeä ja päässä pyörivää ajatusyrskyä, niin Esihistoriaa on sitten jo ehkä sellainen biisi, jossa asioihin on saatu reilusti etäisyyttä.

Jälkimmäisessä biisissä kokemuksista on muodostunut jo jonkinlainen elämänfilosofia tai ajattelutapa. Tarinan "hän" tai "sä" voisi olla oikeastaan kuka vaan. Tutut huulet biisissä sitten taas kuka tahansa pitkän parisuhteen kokenut voisi olla kappaleen "minä". 

Enkeli pendolinossa on sellainen kuvaelma johon voi samaistua yhtä hyvin joko sivustakatsojana tai päähenkilönä. Kertsissä tuputan taas omaa elämänfilosofiaani ja laitan ilmoille niitä asioita, joita ehkä olisin kyseiselle henkilölle saattanut sanoa, jos olisimme tulleet puhuneeksi jotakin. 

Tuossa Jussi Ahokkaan postauksessa kritisoidaan sitä, kuinka Juice Leskisen elämänkerrassa kirjoittajalla tuntuu olevan kova tarve liittää Juicen sanoitukset ja elämä toisiinsa. 

Olen samaa mieltä siitä, että tuollainen lähestymistapa on hieman naivi: Tekstin matka kirjoittajan työpöydältä levylle tai keikkaohjelmistoon on usein hyvin pitkä ja vaihteleva. Ajankohta siis ainakin on suurella todennäköisyydellä pielessä kun tällaisia aasinsiltoja rakennellaan. 

Lisäksi on ihan mahdotonta sanoa milloin (ja kuinka paljon) kulloinenkin teksti ammentaa todellisuudesta ja milloin se sisältää pelkkää höpönlöpöä. Joskus sanoituksessa on totuutta vain 10% ja joskus 90%. Tuskin kuitenkaan ikinä sataa tai nollaa! Jotain yleensä lisätään ja vähintäänkin aina jätetään paljon sanomatta. (Yksi biisi kuitenkin kestää keskimäärin vain sen vajaa kolme minuuttia.)

Isommat aatteelliset ja elämänfilosofiset ajatukset rivien väleissä ja takana edustavat yleensä enemmän sitä kuinka kirjoittaja maailman näkee, kuin tekstissä olevat konkreettiset asiat sitä mitä hän kulloinkin kokee. 

Tekstiä kirjoitetaan yleensä sanomisen pakosta ja halusta, siksi että on jokin sanoma ja unelma siitä että sen sanominen ääneen auttaa jotakuta, jollain tapaa, tässä kylmässä maailmassa.

Todettakoon vielä sekin että ammattisanoittajat ja lauluntekijäthän kirjoittavat välillä muistakin kuin omista lähtökohdistaan!

Jos kyseessä on vaikka tilaustyö jollekin artistille, niin sanoman pitää sopia myös laulajan suuhun. Itsellä on usein niin, että suhde solistin ja mun välillä on niin tiivis, että ainakin arvomaailmat ovat samaa paria ja yhteistyö aika symbioottista.

Aina ja kaikilla niin ei kuitenkaan ole. Ammattilaisen tekemä biisi voi joskus olla hyvinkin kaukana tekjän omasta arvo- ja ajatusmaailmasta. Se voi edustaa enemmänkin esittäjän ajatuksia tai vaikka levy-yhtiön määrittelemiä linjauksia. 

Tyypillistä on myös se, että varsinainen artisti on pelkkä hahmo, kuten vaikka Stig, Petri Nygård tai Cheek, joka edustaa jotakin muuta kuin sitä biisintekijän omaa ajatusmaailmaa ja sitten kappaleet taas laaditaan tuon roolin kautta, tähtäimenä se kohderyhmä jota tuo rooli on luotu palvelemaan. 

Tällöin sisällöllä on tuskin paljoakaan tekemistä sen kanssa miten roolin takana oleva ihminen elää ja ajattelee. Silloinkaan kun tekstissä on osa totta niin faktan ja fiktion sekoitussuhdetta on mahdoton ulkopäin arvioida.

Juicen puolesta (henkilöä tuntematta) toivoisin, että ihmiset tulkitsisivat hänen tekstejään kaunokirjallis-/musiikillisina teoksina, eikä dokumentaationa.

Kun kerran arkku on jo suljettu ja syvälle maahan kaivettu, niin är ii pee.

2 kommenttia :

Jussi Ahokas kirjoitti...

Heips

Joku on siis todistettavasti lukenut meikäläisen aivoituksia. Mahtavaa ja kiitos Samuli siitä!! Blogitekstihän oli tarkoituksellisen provosoiva ja ehkä turhankin yleistävä.

Ehkä lopullinen punainen lanka löytyy juuri noista sun blogin viimeisistä laineista: Nautitaan me vaan musiikista ja lyriikoista ilman puhkianalysointia. Ja jos analyseerataan, ehkä tärkeämpää olisi peilata tekstien tarinoita enemmän omaan elämään ja kokemuksiin kuin arvailla tekijän tarkoitusperiä.

Samuli Koivulahti kirjoitti...

Jees.. Hyvä postaus oli sulta. Bongasin postauksesi Janus Hanskin FB-seinältä, joten en liene ainoa jonka silmään tekstisi on osunut :)

Lähetä kommentti

Jätähän merkki käynnistäsi :)