Luovimmillaan päihteiden vaikutuksen alaisena?

Aina silloin tällöin ihmettelen joidenkin taiteilijatuttavieni höpinöitä siitä, kuinka he ovat tulleet luoneeksi jonkin äärimmäisen hienon ja upean teoksen pienessä punaviinipöhnässä, ilman että he itsekään tietävät kuinka ovat sattuneet pääsemään aikaansaatuun lopputulokseen. 

Itse teen luovaa työtä aina selvin päin. Olen kyllä kokeillut punaviiniä (sekä olutta ja tiukkaa viinaakin) luovuudenvoiteluaineena, mutta mitä enemmän olen humalassa, sitä hirveämpää kuraa paperille tarttuu.

Minulle flow* on sitä että kaikki aistini terästäytyvät vielä entisestäänkin ja tuntuu että pystyisin hetken aikaa mihin tahansa, mutta kaikki huomioni on kuitenkin täysin jakamattomana keskittynyt vain siihen mitä olen tekemässä.

Jos olen nauttinut alkoholia, aistini turtuvat eivätkä mitkään ajatukset tunnu kirkkailta. Sen sijaan että alkoholi toimisi voiteluaineena, se tekee työskentelystäni tahmean ja vaikean tuntuista. 

Jossain määrin kadehdin niitä taiteilijoita jotka ovat luovimmillaan silloin kun ovat 'juhlakunnossa'. En ole  itse koskaan päässyt fiilistelemään taiteilijaelämää siinä muodossa kuin millaiseksi sitä usein romantisoidaan. Minä kun joudun skarppaamaan että saan jotain järkevää aikaiseksi.

Toisaalta olen lohduttautunut sillä, että omalla kohdallani ei onnistuminen ehkä (ainakaan niin usein) ole muistuttanut vain tapahtumasarjaa jossa sokea kana sattumalta löytää jyvän :D

Ehkä se antaa paremmat edellytykset onnistumiseen jatkossakin?

* Flow-sana muuten määritellään Wikipediassa varsin paljon samaan tapaan kuin miten sen itsekin määrittelisin. (Csíkszentmihályin kahdeksasta osatekijästä, etenkin kolmoskohta selittänee osaltaan, miksi joidenkin on helpompi inspiroitua juopuneena!)

2 kommenttia :

kasbach kirjoitti...

Juuh, en minäkään ymmärrä pöhnäluovuutta. En ole tainnut koskaan saada mitään aikaiseksi spiritoidussa mielentilassa – mielenkiinnon aiheet on silloin aivan muualla, eikä instrumenttien räpläyksestä ylipäätään tule yhtikäs mitään.

Keikallekaan ei ole mitään järkeä mennä kauheassa tuubassa, kun tatsi ja yhteys itse kokemukseen on täysin kateissa... Kyllä parhautta on se, että aistit on kirkkaana kun homma alkaa virrata.

Yhtäältä panostan jostain syystä muuten kyllä tuohon sokea kana -metodiin aikas paljon. Liiallinen järjestelmällisyys tuppaa henkkohtaisesti tappamaan euforian,johon siihen kuitenkin on vähän koukussa.

Toisinaan kyllä toivoisi malttavansa tehdä ihan hurmioitumista hakematta, kun jälki harvojen jämptiyskokeilujen seurauksena on useimmiten ollut melko kuunneltavaa matskua.

Ehkä tuohon luomisprosessiin haluaa romanttisesti liittää sellaisen intohimoelementin, jota edeltää irtipäästäminen, vapaa pudotus? Holtittomuus? Taantuminen leikkiväksi lapseksi, joka keksii sääntöjä sitä mukaa kuin tilanteita tulee vastaan?

Koivulahti kirjoitti...

Kyllähän sitä varsinkin tekstin ja musiikin parissa työskentelevä ihminen on aina samalla myös mielikuvitustyöläinen.

Kun meidän työtä on punoa uusia maailmoja ja henkilöitä pelkistä soinnuista ja sanoista, niin vertaus leikkivään lapseen on kyllä vähintäänkin perusteltu.

Lähetä kommentti

Jätähän merkki käynnistäsi :)