Jokaisessa laululyriikan alalajissa on täysin oma estetiikkansa

Mm. Toivo Kärki, Vexi Salmi, Reino Helismaa ja Junnu Vainio tunnetaan perinteisen iskelmän muoto-opin vaalimisesta. 

Tämän tyylisuunnan edustajiin voidaan lukea myös Raul Reiman ja Jukka Virtanen. Rock-musiikin puolelle tätä iskelmän muoto-oppia on vienyt mm. Juice Leskinen ja Heikki Salo.

Lähempi tarkastelu osoittaa että iskelmä-lyriikka ammentaa estetiikkaansa vaikutteita mm. klassisesta suomalaisesta runoudesta ja siten sellaisista ikoneista kuin Eino Leino ja Aaro Hellaakoski. Kielen käyttötapa (ja paljolti sanastokin) on samankaltainen. Jopa säkeistöjen riimikaavat ja painot Hellaakosken teksteissä noudattelevat lähestulkoon samoja rakenteita kuin tämän päivän iskelmät.

Vokaalisoinnun ja puhtaiden riimien ihannointi, sekä idiomaattisten kestojen ja painotuksien vaaliminen eri säkeistöjen välillä, ovat tärkeä osa tämänkin päivän iskelmälyriikan estetiikkaa. Ainoa oleellinen ero on tekstien kokonaisrakenteessa sillä perinteinen runomuoto ei suosinut (yhtä paljoa) kertosäkeistöjen käyttöä.

Heikki Salon ansiokas toiminta laululyriikan kouluttajana ja veteraanilyyrikkojen joskus hieman penseäkin suhtautuminen alan nouseviin kykyihin (ja etenkin uudistajiin), sekä tällaiset lausunnot eri medioissa antavat monelle alkavalle (ja joskus vähän pidemmällekin ehtineelle) sanoittajalle helposti mielikuvan siitä että on vain yksi oikea tapa kirjoittaa laadukasta laululyriikkaa.


On kuitenkin olemassa toinenkin tapa
Mm. Edu Kettunen on luonut valtaosan tuotannostaan vailla riimejä. Hänen tekstiensä muoto-oppi ammentaa vielä kauempaa kuin iskelmäsanoittajillamme. Edu Kettusen muoto-oppi ei pohjaa enää niinkään klassiseen, vaan enemmänkin eeppiseen runouteen. Kalevalaista alkusointua ja poljentoa on havaittavissa siellä täällä. Siellä täällä sitä on myös uudistettu ja rikottu, kuitenkin niin että teksti edelleen soljuu ja rullaa hienosti eteenpäin. Muun kuin muotonsa osalta Edun tekstit lähenevät paljolti tämän päivän vapaamittaista nykyrunoutta. Ilman sävellykseen nojaavaa muotoa, ne varmasti olisivatkin sitä.

Kettunen onkin sanonut pitävänsä loppusointua "rajoitavana ja suomenkieleen sopimattomana". Tässä on totuuden siemen, sillä loppusointu pesiytyi Suomeen vasta 1600-luvun jälkeen, uskonpuhdistusten myötä, kun kalevalaiseen mittaan tehtyjä lauluja alettiin pitää pakanallisena hapatuksena. Samaan aikaan virsissä käytetty loppusoinnullinen muotokieli alkoi kirkon vaikutuksesta levitä myös maallisiin lauluihin.

Loppusointu on siis pohjimmiltaan tuontitavaraa ja sen perinteet suomenkielessä ovat huomattavasti lyhyemmät kuin vaikkapa nelipolvisella trokeella.


Ja entä se kolmas tyyli?

Perinteisen iskelmälyriikan vastapainona maassamme on myös vankkumaton rintama lauluntekijöitä jotka mielellään rikkovat muoto-opillisia kliseitä ja uudistavat kieltä, sen sijaan että rajoittuisivat tavanomaisiin ilmauksiin. Tällaista lyriikkaa ovat tehneet mm. Martti Syrjä, Toni Wirtanen ja Egotripin pojat. Tavanomaisten painosääntöjen rikkominen antaa teksteille sellaista yllätyksellisyyttä jota perinteisellä muoto-opilla on mahdotonta tavoittaa. Nykyisin näidenkin tekijöiden kyvyt jo tunnustetaan avoimesti. Apulanta kuitenkin joutui aikanaan perustamaan oman levy-yhtiön ennenkuin saivat mitään julki.


Entäs vielä?
Vaikutusta on myös sillä miten teksti luodaan. Esim. yhtyevetoisten projektien työtapa antaa väistämättä oman leimansa lopputulokseen. Siinä missä artistivetoisissa hankkeissa säveltäjiltä ja sanoittajilta tulee usein valmista kamaa solistille laulettavaksi, niin yhtyevetoisissa proggiksissa tekstit usein elävät vielä treenikämpilläkin siinä missä sovitus ja sävellyskin. Lopputulemana biisit ovat lopulta juuri niin hyviä kuin bändi joka niitä esittää. Oma lukunsa ovat tietenkin myös laulaja-lauluntekijät.


Oikeita ilmaisutapoja on yhtä paljon kuin musiikkityylejäkin!

Asiat jotka tekevät hyvästä iskelmäsanoituksesta hyvän, eivät ole samoja asioita kuin ne joiden vuoksi Metallican Master of puppets möi hunajaa! Sen lisäksi että soundimaaima on aivan erilainen, niin eroa on myös siinä mistä laulut kertovat ja miten aiheita käsitellään.

Eri tyylilajien estetiikka on usein niin kaukana toisistaan, että toisen tyylilajin suvereeni hallitseminen saattaa asettaa sanoittajan kyvyt toisten silmissä kyseenalaiseksi silloin kun hän haluaa hypätä vastakkaisen tyylisuunnan projektiin. Olen itsekin välillä joutunut vakuuttelemaan, että osaan kirjoittaa rankkaakin tekstiä, vaikka kotisivuillani kuultavat biisit pääosin sellaisia olekaan. 

Yhden genren ihmistä on kuitenkin äärimmäisen vaikea saada näkemään metsää puilta. Suomi on täynnä taivastelijoita, jotka kuuntelevat korvalappustereoistaan pelkkää heviä ja ihmettelevät, kuinka joku voi nauttia Kari Tapion musiikista. Samanaikaisesti Kari Tapion fanit hämmästelevät pitkätukkien omituista musamakua, kumpienkin manatessa sitä kuinka jotkut pissikset oikeasti voivat väittää diggailevansa Rihannaa muutenkin kuin ulkoisten ominaisuuksien osalta.

Hyvän lauluteksin tekemiseen on yhtä monta esteettistä ja rakenteellista mallia kuin on tyylisuuntiakin. Näiden lisäksi joukkoon mahtuu läjäpäin variaatioita. Oman näkemykseni mukaan parhaaseen lopputulokseen pääsee kun opiskelee jokaisen tyylilajin ominaispiirteet ja syventyy sitten erityisesti niihin jotka itseä eniten viehättävät.

PS:
Varmaa on vain yksi asia: Kaikkein paraskin biisi on aina jonkun mielestä huono! Tarkalleenottaen, se on sitä kaikkien niiden mielestä jotka eivät kuulu kohderyhmään ;-)