Sävel vai Sanoitus ensin?

Jokainen joka on tehnyt sanoja sävellettäväksi tai säveliä sanoitettavaksi on varmasti joskus miettinyt että kumman tulisi olla olemassa ensiksi. 

Absoluuttista vastausta on varmasti mahdoton antaa, mutta oma näkemykseni on melko selvä ja jonkinlaiset perustelutkin on olemassa:

Näkemykseni mukaan musiikki ilmaisee ainoastaan itseään, kun taas tekstissä jokaisen sanan merkitys on sidoksissa muihin sanoihin, jolloin esim. lause joka muodostuu kolmesta sanasta ei enää toimi jos siitä otetaan (vaikkapa rytmillisistä syistä) yksi pois.

Tämä taas tarkoittaa sitä että teksti (ollakseen ymmärrettävää) on jo lähtökohtaisesti ilmaisultaan kahlitumpaa kuin musiikki. Tekstissä soinnillisen ja rytmisen symmetrian ohella joudutaan kiinnittämään huomiota myös siihen että sanat ovat edes jollakin tapaa käsitettävässä järjestyksessä. Pelkistetysti voisi sanoa että biisistä on kohtuullisen helppo tehdä käännös uudelle instrumentille, mutta uudelle kielelle kääntäminen vaatii jo enemmän ponnisteluja.

Olen vakaasti sitä mieltä että silloin kun ollaan tekemässä biisiä säveltäjä/sanoittaja -työparina, niin päästään helpommin haluttuun lopputulokseen jos teksti on olemassa ennen säveltä. Tämä tietenkin edellyttää sitä että sanoittaja hallitsee mitallisen runouden metriikan edes kohtuullisesti ja pystyy sen lisäksi luomaan itsenäisesti dramaturgisia kokonaisuuksia. Myös suuri osa säveltäjistä joiden kanssa olen asiasta keskustellut ovat sanoneet että sävel on helpompi saada mukailemaan sanoja kuin päinvastoin.

Vastaavasti jos tekstittäjällä on hyvä rytmi/sävelkorva, mutta hänen on hankala luoda paljaaltaan soinnillisesti ja rytmisesti toimivaa kokonaisuutta, saattaa olla helpompi kirjoittaa valmiiseen melodiaan, jossa rakenne on jo valmiiksi mietitty. Tällöin sanoittaja joutuu kuitenkin rakentamaan tekstinsä dramaturgian siten että se toimii biisipohjan kanssa yksiin ja tämä on rajoittava tekijä, riippumatta siitä kuinka hyvä pohja on kyseessä. Toisaalta, voihan olla että sävellys tosissaan inspiroi sanoittajaa ja hän saa aikaiseksi tekstin jollaista ei muuten olisi koskaan tullut tehneeksikään.

Silloin kun sanoittaja on se joka luo laululle sisällön, hän on myös oikea henkilö päättämään vaikkapa sen missä kohtaa biisissä on soolo ja kuinka monta kertaa mahdollinen kertsi toistetaan lopussa. Dramaturgisesti on perusteltua istuttaa välisoitto vaikkapa sellaiseen kohtaan jossa päähenkilön elämässä hypätään 5-vuotta eteenpäin.

Tekstissä, lauletussakin kerronnan järjestyksellä on myös merkitystä. Säkeistöä a2 ei normaalisti millään voi vaihtaa a1 säkeistön kanssa päikseen (dramaturgian kärsimättä) paitsi siinä tapauksessa että teksti on kirjoitettu alumperinkin päin honkia.

Valmis sävellys on siis sanoittajalle kaksiteräinen miekka. Toisaalta se rajoittaa ja määrää tavujen painot ja pituudet ennalta ja vieläpä määrää säkeistöjen järjestyksenkin, mutta samalla se avaa kirjoittajalle kokonaan uusia ovia ja pakottaa hänet uimaan omaan tarinaansa musiikin kautta.

Hyväksi todettu tapa on myös se että jammaillaan biisi yhdessä valmiiksi. Silloin molemmat voivat tehdä kompromisseja ja molemmat voivat lähteä mukaan toistensa ideoihin. Ja voihan sitä ottaa työtavaksi sellaisenkin että pallotellaan keskeneräisiä tekeleitä puolin ja toisin. Loppupeleissä tekniikoita on varmaan yhtä paljon kuin tekijöitä.

Sanoittaja on kuitenkin joka tapauksessa se henkilö joka luo tekstille tarinan ja tarinalle dramaturgian, riippumatta siitä onko hänellä säveltäjän luomat raamit valmiina tai ei. Typerintä mitä säveltäjä voi jälkikäteen tehdä on luulla voivansa muutella rakenteita jälkikäteen ja vaikkapa siirtää biisin c-osa biisin alkuun, vaikka tekstittäjä on nimenomaisesti nähnyt vaivaa kiteyttääkseen koko kappaleen ytimen juuri kyseiseen osioon.

Tekstin jäsentely ja kerronnan järjestys on sanoittajan ©:in alainen asia, eikä sitä pitäisi mennä sörkkimään noin vain (vinkki myös tuottajille).

Vastaus otsikon kysymykseen: Itse suosin teksti edellä työskentelyä.